Publiuksesta oli tullut sankari liian nuorena ja ilman sen suurempaa sankaruuden osoittamista. Vastoin kaikkia odotuksia hänestä oli tullut se, jolle pystytettiin patsas puiston tammen juurelle.
Siinä hän nyt katseli nurmikenttien yli viitta yllään, puolireiden korkeudelta katkottuna ja jalustalle kohotettuna. Päivästä toiseen, hievahtamatta, uneliaan puiston pysähtynyttä rytmiä kuunnellen.
Lähimpänä etuoikealla näkymää hallitsivat parimetrisiksi kasvaneet koivuangervot, jotka olivat varmasti kiitollisia omenapuulle, joka suojasi paahtavalta auringolta. Niiden takaa kaarsi harmaa kävelypolku vasemmalle kohti päärakennusta. Kaaliperhonen kaarteli polkua reunustavien laventelien keskellä. Polun toisella puolella osittaisessa varjossa kasvoi toistakymmentä saniaista.
Keskikesän aamupäivä oli kääntymässä helteiseksi. Aamun raikkaiden tuntien jälkeen puistossa ei ollut liikkunut kuin pikkulintuja. Nyt rakennuksen suunnasta tuli kaksi ihmistä astellen peräkanaa ja tasatahtiin kantaen välissään jonkinlaista arkkua. He olivat selvästi saapuneet määränpäähänsä ja laskivat kantamuksensa näkymättömiin saniaisten taa. Kevyt tuuli vei heidän äänensä toisaalle. Tavasta, jolla he katselivat vuoronperään laatikkoa ja maata, saattoi päätellä, että he neuvottelivat mikä on tarkalleen oikea paikka. Ehkäpä laatikossa oli puuntaimi.
Sankaruus on kuin kauneus – se on katsojan silmissä. Ihmisillä on tarve löytää kauneutta ja sankaruutta. Toisinaan sankaruus on ilmeistä ja liittyy sankarin poikkeukselliseen toimintaan. Toisinaan tavanomaisempikin teko halutaan tulkita sankarilliseksi. Tässä Publiuksen tapauksessa kyse oli yksinkertaisesti toimittajan leväperäisestä kielenkäytöstä. Hän oli kirjoittanut patsaan julkistamisen yhteydessä Publiuksesta sankarina, ja sellaisena ihmiset hänestä puhuivat siitä päivästä alkaen.
Eipä patsaita ihan mitättömille ja olemattomille pystytetä, joten kyllähän Publiuksella ja varsinkin hänen taiteellaan oli erityistä merkitystä. Mutta lukuun ottamatta tekstejään ja muita teoksiaan, hän oli viettänyt varsin tavallista nuoren miehen elämää haaveineen ja haluineen, laiskuuksineen ja ponnistuksineen.
Saniaisten takaa alkoi kohota jotain norsunluunvalkoista. Yhtäkkiä auringossa kylpi häikäisevän lumoava naisfiguuri. Alaston patsas nousi seisomaan ylpeänä omasta kauneudestaan kuin roomalaisten Diana.
Miten jalopiirteiset kasvot ja täydellinen nenä! Kapea vyötärö korosti leveitä olkapäitä. Eteen kaartuvien käsivarsien välissä kuin syleilyssä kaksi täydellistä rintaa, joiden nännit osoittivat kohti porautuvan katseen tavoin.
Kylmä ja kuuma hiki vuorottelivat Publiuksen niskassa. Nainen oli upein koko maailmassa, nainen oli lähellä ja nainen oli niin kaukana. Ja tässä hän tuijotti tuota jumalatarta ilkosillaan. Epäkohteliasta ja julkeaa! Kaiken lisäksi naisessa on jotain hyvin tuttua, jotain mitä pitäisi muistaa.
Puiston rauha on järkkynyt. Publius oli patsaansa paljastamisesta alkaen kokenut elävänsä ajattomana kuin auringon kierto. Nyt aika nytkähti käyntiin, alkoi madella kiusallisen hitaasti kuin tipoittain kuivaan maahan putoava vesi.
Sanotaan, ettei patsaalla ole animaa ennen kuin se on valmis – viimeistelty, puettu ja asetettu paikalleen. Täytyy todella toivoa, että niin on. Ei oikein tiedä mihin panisi silmänsä. Onneksi patsaan tuojat verhosivat sen ennen kuin lähtivät. Kun tuo tuntematon tulija havahtuu olemassaoloonsa, on löydettävä tapa olla yhteydessä. Tai olla kuin ei olisikaan. On muistettava.
Mikä polttava aurinko ja lumoava kuu, mikä kipu ja lempeys! Jos tuo mykistävän kaunis patsas todella on jumalatar, voi tapahtua mitä tahansa, kun se havahtuu ja huomaa hänen tuijotuksensa. Publius muisti metsästäjän, joka sattui näkemään jumalatar Dianan kylpevän. Siinä silmänräpäyksessä Diana muutti hänet kauriin vasaksi, jottei tämä pystyisi kertomaan näkemästään. Mikä sietämätön rangaistus, ja kuinka mittaamattoman ankara sellainen olisi hänen kaltaiselleen – kirjailijalle.