Etupihan kunnostuksesta oli kulunut kuusi viikkoa. Muokatun maan alle oli jäänyt monenkirjavaa kasvustoa rehottanut nurmikko, kun päälle oli levitetty kerros kompostimaata ja multaa. Siihen oli kyllä kylvetty siementä, mutta maa oli edelleen kuin tyhjä taulu. Kuuma ja sateeton kesäkuu oli vaihtunut vieläkin polttavammaksi heinäkuuksi.
Joka toinen päivä hän tarttui letkukärryyn, veti sen muovipyörät lonksuen talon toiselta puolelta, suoristi letkun auki ja käänsi vesihanan. Pistoolipäässä oli kahdeksan asentoa ja niillä nimet. Sumu. Suora. Tasainen. Paras kastelukuvio tähän oli nimeltään Suihku. Kun seinän vesihanan avasi kunnolla, suihku valutti kastelukannun täyteen 45 sekunnissa. Vajaa kuutiometri tunnissa. Ehkä sillä piti takapihalta siirretyt sananjalat hengissä, mutta uudelle kylvölle ja isoille puille kuten vanhoille koivuille mikään ei riittänyt näillä keleillä.
Olivatko siemenpussit olleet ilman etikettiä? Ehkä niin, ainakaan hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä mitä oli kylvetty. Oliko edes varmaa, että hän oli kylvänyt, kun siitä ei ollut mitään muistikuvaa? Se ei tietystikään takaisi mitään. Arkiaskareista ei leimoja mieleen painu, ja toisaalta muistikuvia voi syntyä tapahtumattomista. Joka tapauksessa maassa näkyi jonkin verran siemeniä. Ne saattoivat olla hänen kylvämiään, ellei sitten puiden ja muun kasvillisuuden tuulen mukana levittämää.
Helle poltti niin, ettei maa tai kasvillisuus tuoksunut, ei tarjonnut aavistusta tulevasta. Jotakin hän oli varmastikin kylvänyt, mutta mitä. Nurmilauhaa ja muutamaa eri nataa. Ehkä apilaa tai niittykukkalajitelmaa? Kuin hankala luomisen prosessi, tyhjän paperin syndrooma. Määrittelemättömälle on syytä löytää nimiä – ja jos ei muuten niin odottaen mitä tyhjälle pinnalle kasvaa.
Puutarha. Kaipa silläkin sanalla on määritelmänsä, oma karsinansa. Määritelmällä rajataan mistä ei ole kyse. Puutarha on ihmisen vallan ja voiman osoitus, luonnon haltuunotto. Samoin käsitteet ovat kokemusten haltuunottoja. “Puutarhan” sisältö ei ole sen täsmällisempää kuin muisto tai uni. Jokaisella oma käsityksensä, eikä sekään edes pysyvä. Käsitteet ovat käännöstyötä. Epämääräisten kokemusten, muistikuvien ja mediasisältöjen synnyttämän pisarapilven pakottamista pulloon ja korkki kiinni. Siinä se sitten näyttää niin kompaktilta ja selvältä, kuten vaikkapa juuri tämä “puutarha”. Kun korkin avaa, huomaa sen olevan ravistettua ja hiilihapotettua. Käsitteen sisältö pärskyy ympäriinsä eikä se olekaan enää yhtään niin tarkka ja yksiselitteinen.
Tämä puoli pihaa oli ollut luonnontilassa pitkään. Nyt siitä oli tulossa ihmisten puutarhan osa. Jos puu kaatuu tarhassa ja kukaan ei kuule, kuuluuko siitä ääni? Jos siemenet itävät ja jos kasvaa kukkia ja näet ne hämärässä, ovatko ne valkoisia keltaisia vai harmaita?
Postilaatikon viereinen akileija oli eilen sininen, nyt se on punainen, enkä tiedä onko kukinto muuttunut vai valo vai minun silmäni.
Millaiset polut itävät puutarhassa, jossa kukaan ei ole kulkenut? Kuinka monet haaratuvat polut ja eri tulevaisuudet ovatkaan odottamassa tyhjällä paperilla tai koskemattomassa maassa. Todennäköisesti olet jo maalannut mieleesi kuvan tästä puutarhan osasta, jonka kuvailemista kirjoittaja on aktiivisesti vältellyt.
Sinulla on sentään aika paljon epäsuoria vihjeitä apunasi. Jo yksin se seikka, että tämä on kirjoitettu tai että ainakin luet tätä suomeksi, sysää sinut ajattelemaan tietynlaista maastoa ja kasvillisuutta, todennäköisesti myös omakotitalon laajaa pihaa. Tässä tapauksessa on paras tarkentaa, että kyseessä on entisistä kauppapuutarhan maista lohkotulla 15 aarin tontilla sijaitsevasta valkoisesta liki rintamamiestalojen ikäisestä puutalosta ja sen etupihasta sekä tontin toisesta orapihlaja-aidan reunustamasta sivustasta. Aurinko puhaltaa kuumaa energiaansa ja saa hien kiehumaan, kun mies miettii merkitsisikö polkujen paikkoja neonpunaisella spraymaalilla.
Kieli on kuin avaruuden gravitaatiolinssi, jonka avulla saamme tietoa siitä mitä emme voi nähdä suoraan. Luotamme vankkumattomasti siihen, että siellä jossain on jotain nähtävää, että todellisuus on olemassa ja että voimme sen pohjalta toimia. Teemme ilomielin löyhiä sopimuksia ja uskomme todellisuuden olemassaolosta sen mitä meille kerrotaan. Kaikki kumoamisyritykset ovat jääneet taiteen, kvanttifysiikan ja filosofian marginaalisiin komeroihin.
Lapio pureutui vanhaan ja kuivaan nurmeen talon kirjastopäädyn ja pensasaidan välissä. Terä painui kymmenen senttiä ja teki parinkymmenen sentin viillon. Sitten uusi viilto edellisen perään. Hiki tippui silmälaseihin, uusi viilto. Kun työ oli edennyt kolme metriä, hän siirtyi leikkaamaan polulle toista reunaa samalla tavalla. Nyt olisi hyvä pitää tauko, tai ainakin kulauttaa hiukan vettä pullosta. Aurinko on jo hiukan kääntynyt, mutta talon varjo ei osu tähän pariin tuntiin. Jaksaa jaksaa, jatkaa jatkaa. Selviää ehkä yhdellä tauolla vähemmän, kun nyt tekee vähän enemmän. Seuraavaksi poikkivillot metrin välein. Sen jälkeen vielä ensimmäisen neliömetrin ruudutus lapiolla, niin että saa irrotettua nurmenpalaset. Silmälaseja on välillä ravistettava napakasti ranneluuta vasten, niin että laseihin noruneet purot ja niiden alareunaan keräytyvät hikilammikot eivät estä näkemästä mihin lapion iskee. Ranne on kipeytynyt lapioinnista, eikä mies reagoi vaikka silmälasien metallireuna napauttaa hermoon.
Nokkoset polttavat ympäri kehoa. Näemme miten polkupyörän eturengas kääntyy mutkan märässä mudassa äkisti linkkuun, ja poika lentää tangon yli syvän ojan reunapusikkoon. Hän näkee itsensä kuin drone kuvaisi seuraten häntäloivaa alamäkeä pellon reunalla. Horsmat ja nokkoset kumoutuvat ja poika tekee kasvillisuuteen aukon kuin lumienkelin. Hetken hän makaa paikallaan kivien ja kasvien välissä uskaltamatta nousta, tietäen jokaisen liikahduksen osuvan uusiin nokkosiin. Pian paikalle tulee toinen samanikäinen poika, joka huutaa jotain onnettomuuden uhrille. Sanoja ei erota. Poika yrittää nousta, mutta ei pysty varaamaan oikeaan käteensä. Ranteessa välähtää pistävä valkoinen kipu, joka hulmahtaa kuin turvottava sähköisku pitkin kättä päähän saakka. Se tappaa hänet mutta se myös havahduttaa hänet, pysäyttää dronen filmin ja palauttaa hänet omaan kehoonsa. Yläpuolelta vyöryvä pilkallinen nauru polttaa enemmän kuin nokkoset.
Ruohomaton palaset kasautuvat keoksi, ja polun pohja alkaa syntyä. Hetken mielijohteesta hän teki myös sivupolun, jonka pää katoaa pensaikkoon. Sitä tuskin kukaan tulee kävelemään ikinä. Hiki noruu selkää pitkin violetiksi värjättyihin sortseihin ja tummentaa kankaan kosteista kohdista punaiseksi. Vielä vähän jos jaksaisi. Tuohon kohtaan, johon tulee uusi portti. Siihen tulee tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen raja. Ruusuporttikaareen pitää löytää koristeeksi feeniks-lintu.
Olin työskennellyt vapaaehtoisena neuvonantajana paikallisen järjestön kanssa jo jonkin aikaa. Otimme vastaan asiakkaita, joilla oli monenlaisia ongelmia: syömishäiriöitä, univaikeuksia, seksuaalista hyväksikäyttöä, perheväkivaltaa, avioero. Näin ollen tämän asiakkaan kohdalla ensimmäisessä istunnossa ei ollut mitään, mikä olisi aiheettomasti hälyttänyt minua tai saanut minun tuntemaan, että tämä ei ollut asiakas, joka minun pitäisi ottaa vastaan. Hän puhui yleisellä tasolla kamppailusta ahdistuksen ja masennuksen kanssa. Hän oli työelämässä, naimisissa, hänellä oli kaksi lasta.
Alkuun istunnot sujuivatkin odotetusti – lukuun ottamatta kiusallista epäilystäni. Minulla oli tunne, etten osannut “löytää” häntä. Tuntui siltä, että aina kun pääsimme lähelle hänen tunteitaan, emme saaneet kiinni mitä tavoittelimme. Jahtasin haamuja enkä tiennyt oliko pinnan takana mitään jahdattavaa. Kaiken selkeyden ja suoraviivaisuuden keskellä hän yllätti minut aika ajoin pienillä, näennäisesti merkityksettömillä tavoilla: selkeän puheen keskelle ilmestyi yllättäen keskenään ristiriitaisia kommentteja, tai hänellä saattoi äkisti olla tietty tapa katsoa minua, joka tuntui hetken kuin se ei olisi hän.
Olimme käyneet viikottaisia istuntojamme jo kolmatta kuukautta. Tulin lausuneeksi johonkin hänen kuntoiluharrastukseensa liittyvään kertomukseen pienen kuuntelemista osoittavan kommentin – enkä edes muista mikä se oli, jokin jokapäiväinen empaattinen vastaus. Tapahtui kummallinen asia. Aivan kuin joku olisi painanut nappia, ja asiakkaani olisi teleportattu pois ja korvattu toisella. Kolmen kuukauden tapaamisten jälkeen jonkun kanssa viikosta viikkoon saatat ajatella, että tunnet hänet. Alat ennakoida mitä hän sanoo. Totut asiakkaiden ilmeisiin, siihen miten he kantavat olemustaan, mitä he pitävät huvittavana, kuinka he välttelevät tiettyjä aiheita. Ja sitten yksittäinen arkinen empaattinen kommentti yhtäkkiä napsautti kytkintä ja istuin vastapäätä henkilöä, joka tuntui täysin vieraalta.
Aiemmin asiakkaani oli omaksunut saman asennon joka viikko: hartiat hieman koukussa istuen, hieman eteenpäintaipuneena ja katse alas oikealle, kun hän puhui minulle. Olin tottunut katsekontaktin ja elinvoiman puutteeseen hänen äänessään ja kasvoissaan. Ja sitten yhtäkkiä, tämän yksittäisen merkityksettömän kommentin jälkeen, on kuin salama olisi iskenyt häneen valtavan energiansa. Hänen selkärankansa suoristui silmänräpäyksessä, hän nojautui eteenpäin ja katsoi suoraan silmiin, jopa uhkaavasti, ikään kuin hän olisi taistellut minua vastaan. Halusin vaistomaisesti ottaa askeleen taaksepäin, nostaa käteni pystyyn ja puolustaa itseäni. Perääntyä ja pyytää anteeksi. Mistä tämä tuli? Oli kuin joku murtautuisi äkisti huoneeseen.
Hän puhui muutaman minuutin kiireesti ja vaatimalla, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Hänen sanansa tulivat nopeasti ja hieman epäselvästi, vahvan tunteen virrassa. Oli kuin pato olisi murtunut. Ja sitten, niin nopeasti kuin pato olikin murtunut, sen vedet kuivuivat jälleen ja asiakas ikään kuin unohti koko tapahtuman.
Seuraavalla viikolla sama tapahtui uudestaan, mutta eri tavalla. Nyt olin valmiimpi, sillä olin saanut konsultaatiota työnohjauksen asiantuntijoilta. Vaikutti vahvasti siltä, että hänen persoonallisuudessaan on monta erilaista ja toisistaan erillistä osaa. Terapian prosessi on paljolti sen sanoittamista, mikä on ollut vaikea kohdata tai edes nähdä. Trauman yksi määritelmä on kokemus, jota ei voi sanallistaa.
Tällä kertaa pääsimme defenssien taakse, ja nyt näytti siltä, että koko kesäsäiden spektri ilmestyi hänen kasvoilleen nopeasti perä perää: oli aurinkoista, sitten pilvistä, sitten sateista ja niin edelleen. Nyt vesi ei ehtynyt, vaan pääsi virtaamaan myös hänen silmäkulmistaan.
Persoonan osat ovat kirjaimia ja minä on niistä muodostuva lause. Teksti on puutarha, jonka hyvä sade kastelee.
Hän nosteli ruohomättäitä kasasta kottikärryihin ja arvioi katseellaan saavutustaan. Maahan piirtyvät terävät varjot katosivat: muhkea kultareunainen ukkospilvi kasvoi kohti. Olivatko varjot silti olemassa, nyt vain isomman esiripun alla piilossa? Oli miten oli, joka tapauksessa pilven tulo helpotti eikä kuumuus ollut enää niin sietämätöntä. Alkoi olla selvää miten polku etenisi. Jos vielä hiukan, sateen tuloon saakka.